Ja tapahtui eräänä viikonloppuna…

Deprecated: mb_convert_encoding(): Handling HTML entities via mbstring is deprecated; use htmlspecialchars, htmlentities, or mb_encode_numericentity/mb_decode_numericentity instead in /home/nweerpgdmj/domains/ilonjatoivontupa.fi/public_html/wp-content/plugins/scriptless-social-sharing/includes/output/class-scriptlesssocialsharing-output-svg.php on line 195

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Viimeisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo aikaa. Nyt tuli vahva tunne siitä, että minun pitää kirjoittaa auki kokemuksiani ja tuntemuksiani toissa viikonlopulta.

Ensin haluaisin sanoa sinulle, että uskalla unelmoida suuresti! Koskaan ei tiedä, milloin ja millä tavalla nuo unelmat saavat siivet ja toteutuvat. Minä uskon, että luomme ajatuksillamme ja tunteillamme todellisuuttamme. Olemme kaikki luojia. Uskon vetovoiman lakiin. Olen elänyt sen todeksi useamman kerran. Maailmankaikkeus vastaa värähtelyyn, jota sinne lähetämme. Se on täynnä mahdollisuuksia meitä varten. Sydänkeskuksemme värähtely on suurempi kuin aivojemme. Näistä asioista kirjoittaa mm. Bruce Lipton, jota olen sivunnut myös aiemmissa kirjoituksissani.

Olen pyrkinyt elämään yhä enemmän intuition johdatuksessa. Olen ottanut yhteyttä ihmisiin, joita en tunne. On vain tullut vahva tunne, että niin pitää tehdä. Nyt, kun katson viime syksystä tähän päivään niin ymmärrän, miksi.

Alkuvuodesta lähtien olen toivonut pääseväni jollekin retriitille. En ole koskaan käynyt sellaisella ja se on kutsunut kovasti. En vain ole tiennyt, mikä olisi minulle oikea ja kuinka se järjestyisi. Olen myös toivonut tapaavani uusia ihmisiä, jotka jakaisivat samat arvot ja maailmankuvan. Joiden kanssa olisi helppo olla ja voisi kokea yhteenkuuluvuutta omana itsenään. Toivoin myös näkeväni ihmisiä somen ”takaa”. Universumille annoin täysin vapaat kädet tämän haaveen toteuttamisessa. Minun ei tarvitse tietää, kuinka kaikki tapahtuu. Yleensä lopputulos ei ole sitä, mitä olen kuvitellut, se on jotain parempaa.

Viime viikolla sitten tuo unelma kävi toteen. Tiistaina sain kuulla ystävältäni, että viikonloppuna järjestettäisiin mökkitapaaminen, johon olisi tulossa kymmeniä ihmisiä, osa oli somen kautta tuttuja kasvoja, suurin osa täysin tuntemattomia. Sain kutsun liittyä mukaan. Perjantaina olin matkalla kahden ihanan naisen kanssa kohti Espoota.

Kirjoitan tätä viikko tapahtuman jälkeen ja tunne viikonlopusta on vieläkin hieman epätodellinen. Tapahtuiko kaikki ja mitä kaikkea oikeastaan tapahtui? Kuinka pukea sanoiksi kaikki, mitä koin?

Koko tapahtuma ihmisineen oli kuin valtavan lämmin ja turvallinen syli, jossa pystyi kellumaan kannateltuna ja olemaan ”auki” haavoineen. Energiat olivat korkealla ja se nostatti itsessäni pintaan tunteita vuosien varrelta. Heti ensimmäisenä iltana sohvalla istuessani koin valtavaa yksinäisyyden, erillisyyden ja lohduttomuuden tunteita, jotka aukaisivat kyynelhanat. Hieman hämmentyneenä tästä, koitin niitä nieleskellä, kunnes romahdin ensimmäisessä yhteisessä piirissä. Itku vain puski ulos minusta. Saman tien vieressäni olleet ihmiset ottivat syliin, jossa sain purkaa tunteeni turvassa, kiirehtimättä.

Viikonloppuna tapahtui paljon muutakin uskomattoman hienoa. En ole koskaan aiemmin kokenut vastaavaa yhteisöllisyyttä, hyväksyntää ja rakkautta vierailta ihmisiltä. Kaikkiin en ehtinyt kunnolla tutustua mutta uskon, että ne ihmiset, jotka olivat minulle tuolloin tärkeimpiä, ”löysivät” minut. Yhteishenki oli jotain todella upeaa ja uskon, että kaikki osalliset saivat reppuunsa paljon hyvää ja kaunista. Koin olevani tervetullut omana itsenäni ja koko ilmapiiri, tapa olla yhdessä ja ihmisten tapa kohdata toisensa, muutti osaa minussa.

 

 

Kokemus kantaa minua pitkälle. Koen löytäneeni oman ”heimoni”, uusia ihania ystäviä, joiden kanssa matkata tätä ihmeellistä matkaa. Ihmisiä, jotka innostavat, ovat aitoja ja sydän auki. Meillä jokaisella on oikeus valita, millaisia ihmisiä haluamme ympärillemme ja kenen kanssa pääasiallisesti aikamme viettämme. Saako ympärilläsi olevat ihmiset sinut voimaan hyvin vai kenties huonosti? Saatko tukea vai painetaanko sinua alas? Onko kanssakäyminen vastavuoroista vai annatko enemmän kuin saat?

Toki jokainen ihminen, joka kanssa polku risteää lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa, voi opettaa sinulle jotain sinusta. En tarkoita, että jokainen ihmissuhde olisi aina täynnä auringonpaistetta mutta joistakin ihmissuhteista kannattaa päästää irti. Ihmiset muuttuvat, elämä muuttuu…joidenkin on tarkoitus mennä ja joidenkin tulla. Kaikki on liikkeessä ja muutoksessa, energian on tarkoitus kiertää. Kun jostain päästää irti, tulee aina jotain tilalle.

Minä haluan päästää irti kaikesta, mitä en enää tarvitse, mikä ei enää palvele minua. En tarvitse enää vanhoja tunnekuormiani, vanhojen kokemusteni inhottavia lonkeroita, tarpeettomia roolimallejani, vanhoja selviytymiskeinojani. Viikonlopun kokemus laittoi jälleen minussa prosesseja liikkeelle enkä varmasti ole ainoa.

Oma kompassini suunta vahvistui matkalla. Se osoittaa yhä tarkemmin, millaista maailmaa haluan olla luomassa, mitä kohti kulkea, miten tehdä työtä tulevaisuudessa. Monia ajatuksia lähti versomaan ja mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea niistä syntyykään.

Halusin kirjoittaa tästä, vaikka kokemus on hyvin henkilökohtainen ja yksityinen. Haluan tuoda esiin, kuinka tärkeää on turvallinen yhteisöllisyys, hyväksyvä ilmapiiri ja universaali rakkaus, joka ei liity sukupuoleen, ei ikään, ei mihinkään ulkoiseen. Sitä ei ole sidottu tekemiseen, sitä ei tarvitse ansaita, se on kaikille tarkoitettu ja saatavilla.

Meissä kaikissa on olemassa turva ja valo sisällä, joskus vain tarvitsemme muita ihmisiä oppaaksi löytääksemme ne. Vaikka sisäinen työ, varjotyö, ohjelmointien ja uskomusten purkaminen meidän täytyy tehdä itse, tarvitsemme usein avuksi muita ihmisiä. Oppaita, jotka tukevat matkalla, ovat ehkä kulkeneet sen saman matkan ja osaavat valaista pahimmat karikot.

”Sisäinen turva on meissä kaikissa. Joskus tarvitsemme ulkoisen turvan kokemuksia toisen ihmisen seurassa, jotta saamme muistutuksen siitä, miltä se turva tuntuukaan.” -Pauliina Flang

”Ethän pelkää pimeää, siell’ on monta kynttilää.” Tämän kauniin Johanna Kurkelan laulun sanat tatuoitutin viisi vuotta sitten käteeni. Se muistuttaa minua siitä, että meissä kaikissa on olemassa sisäinen valo. Joskus vain elämä muodostaa valomme ympärille pimeän kudelman, jonka läpi emme pääse valoomme käsiksi, eikä se pääse loistamaan ympärilleen. Kunnes tulee jokin suurempi elämäntapahtuma ja tekee tuohon kudelmaan reiän, josta valonkajo pääsee läpi. Se saa meidät huomaamaan sisäisen valomme ja tavoittelemaan sitä. Kuorimme pois pimeän kerroksia vaihe vaiheelta. Se pimeä, joka meitä niin kovasti pelotti, suuntaamme kohti sitä huomataksemme, että se on ainoa oikea suunta, jotta pääsisimme siitä eroon. Ja niin tehdessämme, valomme kasvaa…hitaasti mutta varmasti.

Olisipa mahtavaa, että jokainen halutessaan pääsisi kokemaan tällaisen tapahtuman.

Iloa ja valoa!

Anu