Uupunut mutta onnellinen
Kirjoittelen tätä tekstiä sunnuntai-iltapäivänä sohvan pohjalta. Tämän hetkinen olotila on todella väsynyt. Väsynyt mutta onnellinen. Uupunut mutta onnellinen. Voiko tällaista yhdistelmää olla? Voiko kroonisen unettomuuden alla perusvire olla onnellisuus ja kiitollisuus. Kyllä voi.
Olotilani notkahti jälleen tuosta elokuun puolesta välistä alkaen. Kesän aikana oli noin puolitoista kuukautta parempaa jaksoa, jolloin sain jo kohtuullisesti nukuttua ja olin jaksavampi ja virkeä. Elokuun puolen välin tienoilla alkoivat taas huonommat yöt. Nukun jälleen kevyttä yöunta. Nukahtaminen syvään uneen ei meinaa onnistua. Jos nukahdan, herään klo 1-4 välillä, enkä enää sen jälkeen nuku hyvin.
Lähdin miettimään ja purkamaan, että miten ihmeessä tilanne on tähän jälleen kehkeytynyt. Ymmärsin, että olen kävellyt hyllyvällä suolla ja astunut suoraan suonsilmäkkeeseen. Slurps vain ja sinne minut imaistiin ainakin vyötäröä myöten. Samaan silmäkkeeseen, josta olin jo päässyt hetkeä aiemmin ylös.
Omien voimavarojen ylittäminen! Haa, siinä se. Kuinka ihanan yksinkertaista. Paremmin nukkuneena minulla oli siis jo enemmän virtaa. Silloinhan voi tehdä kaikenlaista pikku puuhaa ja hieman isompaakin. Kaikki tekeminen oli tosi mieleistä, pihan laitto, marjastus jne. ja osaltaan myös ruokki hyvinvointiani. Mutta tein fyysisesti liikaa, keho alkoi mennä jumiin ja lopulta se vaikutti yöuniin. Eli en antanut itselleni lepoa tarpeeksi vaan kulutin vähäiset voimavarat pian loppuun, stressasin vielä heikoilla olevaa kehoani liikaa.
Älä moiti, harjoita itsemyötätuntoa
Mikä valtaisa pettymys, epätoivo ja suru! Ensimmäiset ajatukseni olivat; ”Miksi näin tapahtuu? Mikä minussa on vikana? Miksi kehoni ei kestä? Haluan pois tästä tilasta, takaisin omaan voimaani, energiaan, jaksavaksi ja hyvinvoivaksi!”. Moni uupunut ja uneton kantaa syyllisyyttä ja häpeää siitä, että on pudonnut sinne suonsilmään. Moittii ja ruoskii itseään, vihaa ja inhoaa kehoaan, joka on pettänyt, tuntuu junnaavan paikoillaan, ottaa välillä takapakkia.
Lopeta moittiminen heti! Lopeta negatiiviset ajatukset itsestäsi! Lopeta ruoskiminen ja soimaaminen! Aiheutat sillä rakkaaseen kehoosi lisää stressiä. Yksi perustavanlaatuinen henkinen oivallus ja oppi on ollut itselleni itsemyötätunto. Esim. täältä voit lukea lisää.
”Itsemyötätunto on ystävällinen ja lämminhenkinen suhtautuminen itseensä.”
Olen yrittänyt opetella sitä matkan varrella mutta iso, kaiken lävistävä kokemus siitä, tuli viime viikolla Rosen terapiassa. En käy kokemusta läpi tarkemmin mutta pääsin käsiksi sisäiseen lapseeni ja koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan.

Unettomuus ei ole minun syytäni. Se ei ole vika minussa, en ole huono enkä viallinen. Olen jokaisessa elämänvaiheessa toiminut niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka minulla minäkin hetkenä on ollut. Minuun on liimautunut ajattelu -ja käytösmalleja, joille en ole voinut mitään. Ne ovat muodostuneet ajan kanssa, jotta olen pärjännyt ja osannut toimia. Ne ovat olleet minun selviytymiskeinojani. Ne ovat muodostuneet suojelemaan sisintäni. Joten minä kiitän niitä mutta nyt niiden on aika mennä. Niille ei ole tavetta enää, nyt ne tuottavat pelkästään tuskaa.
Ajattele, kuinka kohtelisit hyvää ystävääsi, joka olisi samassa tilanteessa. Syyllistäisitkö? Pelottelisitko? Halveksuisitko? Niin…en minäkään. Halaisin, silittäisin, lohduttaisin. Tarjoaisin apuani ja valaisin toivoa ja luottamusta tulevaan. En usko, että uupunut kaipaa sääliä. Minä en ainakaan. Myötätuntoa ja empatiaa kyllä, sääliä en.
Kuuntele kehoasi ja sieluasi
En siis soimaa itseäni. Minun kehoni on viisas, se on rakas. Se on kasvattanut panssarin sisimpäni ympärille. Varastoinut kaikki kokemukseni ja tunteeni, joita en ole jostain syystä kyennyt kohtaamaan ja käsittelemään. Kaiken stressin, josta en ole palautunut. Onhan se koittanut minulle lähettää viestejään. Minä en vain ole osannut kuunnella sitä. Vääränlainen vahvuus on yksi vastuunkantajan piirre. Mutta kaikessa viisaudessaan keho teki äkkijarrutuksen. Kiitos siitä. Sillä oli tarkoituksensa.
Tämä kokemus haluaa opettaa. Opettaa asioita minusta minulle. Se opettaa, mitä on itsemyötätunto. Se opettaa koko ajan kuuntelemaan itseäni sekä kehoani että sieluani. Mieli on se, joka syöttää pelkoja ja huolia. Mielen kanssa pitää tehdä työtä, kuunnella sen sanoma mutta ei ottaa sitä vakavasti. Se kun yrittää puhua sielun äänen päälle. Sielu on se, joka tietää. Se tietää, mikä minut tekee onnelliseksi, mitä minun pitää tehdä, mitä kohti mennä, jotta voisin paremmin. Jotta pääsisin elämään todeksi niitä asioita, joita sen syvyydestä pintaan pyrkii.
Kun pääsen mielen höpinöiden ohi, kun kykenen itsemyötätuntoon, tuntemaan rakkautta itseäni kohtaan ja kiitollisuutta kehoani ja kokemustani kohtaan, pääsen iloon ja onnellisuuteen. Uskon, että ne ovat meidän perimmäiset olotilamme ja meissä olemassa. Niiden päällä on vain julmetun paljon kerrostumia, asioita, joita mieli meille syöttää.

Tänäkin päivänä voin valita, keskitynkö pelkoon vai rakkauteen. Annanko mielen rellestää valtoimenaan vai suitsinko sen, jotta sielun ääni pääsee kuuluviin. Ei se ole aina helppoa ja alku on kankeaa mutta harjoittelemalla oppii. Voimme jumppauttaa aivojamme kuten lihaksiamme. Se millaisia ajatuksia ja uskomuksia toistat itsestäsi, niitä myös vahvistat.
Jos mikään ei muutu niin mikään ei muutu. Ei ole järkeä toistaa samoja ajatuksia ja samoja tunnetiloja odottaen eri lopputulosta. Tee jotain erilaista, tunne jotain erilaista, meillä kaikilla on kyky siihen.
Itse pyrin opettelemaan tätä, olen matkalla, teen sitä hitaasti mutta teen kuitenkin. Ja ehkä pian huomaan, että olen suossa enää vain polviani myöten.
Iloa, valoa ja rakkautta!
Anu