x

Elokuun mietteitä ihmisenä olemisesta

Tämä kirjoitus sisältää omien mietteideni, ajatusteni ja tuntemusteni purkua. Viime aikoina on tapahtunut paljon asioita elämässäni. Asioita, jotka vaativat läsnäoloa omalle sisimmälleni, tunteiden työstämistä, hyväksymistä ja irtipäästämistä. Tulin maanantaina mummolaan tehdäkseni omaa sisäistä työtäni. Tänne oli ihanaa mutta samalla haikeaa ja surullista tulla.  Saat lukea alempaa, minkä vuoksi. Laittelin keittiön puuhellaan tulet, sytyttelin kynttilöitä ja suitsukkeen. Seinäkello raksuttaa ja papan tekemä kaappikello välillä kumahtelee. Tunnelma on rauhallinen. Vetaisin päälleni papan neuletakin ja jalkaani mummon tohvelit. Eilen paistattelin päivää pihasaunan portailla ja poimin pensaisiin jääneitä viinimarjoja. Kävin myös läpi vanhoja valokuva-albumeita.

 

Elämä on välillä melkoista vuorisorataa. Välillä ollaan huipulla ilossa ja onnellisuudessa, kunnes tullaan vauhdilla alas kohti pohjaa. Kunpa muistaisimme aina iloita ja nauttia, pysähtyä niihin hetkiin, kun kaikki on hyvin ja elämä tuo eteen hyviä asioita. Myös ne elämän haasteet ja ikävät asiat vaativat pysähtymistä ja kohtaamista.

Meillä ihmisillä on monenlaisia toiminta- ja käytösmalleja, joiden avulla voimme väistää pysähtymistä itsemme äärelle. Pakenemme tunteitamme, tuskaa, surua ja ahdistusta pakonomaisiin toimintoihin, tekemiseen, kalenterin täyttämiseen jne. Mutta kaikki elämän kokemukset jäävät meihin. Kannamme niitä selkärepuissamme niin kauan, että suostumme kohtamaan ne. Kohtaaminen vaatii pysähtymistä, aikaa, rauhaa ja rehellistä peiliin katsomista. Se tuottaa hankalaa oloa, oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, raakaa rehellisyyttä.

 

Me usein reagoimme. Reagoimme, olemme ulkoaohjautuvia. Varsinkin varhaiset vuorovaikutussuhteet luovat yllemme kerroksia, toiminta- ja käytösmalleja, uskomuksia itsestämme ja ympäristöstämme. Erilaiset ilmiöt elämässämme tekevät meistä regoijia. Reagoimme toisten ihmisten tunteisiin, sanomisiin, tekemisiin, asenteihin, eleisiin, ilmeisiin. Sen sijaan, että toimisimme omasta ytimestämme, aidosta minuudesta käsin, toimimme auto-ohjelmoinnilla.

 

Ihmissuhteet ovat monesti koetinkivi. Läheisimmät ihmissuhteet heijastavat peilin tavoin meille itsemme takaisin ja nostavat monesti pintaan haavojamme, uskomuksiamme ja toimintamallejamme. Ne saattavat tuoda pintaan kaikuja lapsuudesta, asioita jopa sukupolvien takaa tai menneistä elämistä. Aina emme edes tiedosta näiden läsnäoloa itsessämme ennen kuin jokin triggeröi ne. Me emme voi muuttaa ketään toista, jokainen on vastuussa omasta itsestään, omista sisäisistä prosesseistaan, niiden läpikäymisestä.

 

Elämä ja ihmissuhteet tuottavat vääjäämättä tuskaa. Ne tuottavat ikävää ja hankalaa oloa. Olen yrittänyt opetella kysymään; mitä tämä tilanne haluaa minulle opettaa minusta? Mikä oppikokemus tähän sisältyy? Useasti kysymme; mitä olen tehnyt väärin? Onko minussa jotain vikaa? Miksi juuri minulle käy näin? Tietenkin on hyödyllistä reflektoida omaa käytöstään ja muuttaa sitä jos se on tarpeen ja huomaa toimineensa epäkunnioittavasti, vihamielisesti, syyttävästi jne. Mutta pohjimmiltaan meissä ei ole mitään vikaa. Jokainen meistä toimii juuri sen hetken tiedon ja taidon perusteella parhaansa mukaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että voimme jatkuvasti paeta sen taakse vaan on otettava härkää sarvista, käärittävä hihat ja sukellettava sisimpään tekemään työtä.

 

Olen itse käynyt melkoista polkua viime vuosien aikana ja käyn yhä. Uupuminen, unettomuus, monenlaiset pelot ja huolet, rahahuolet, rakastuminen, oman voiman työstäminen, oman totuuden puhuminen, uusien kokemusten kokeminen, uusiin ihmisiin tutustuminen, oman elämän suunnan pohtiminen, yhteen muutto, irtisanoutuminen, toiminimen perustaminen ja nyt viimeisenä, mummon kuolema. Mummo nukkui pois viime lauantai-iltana, 92 vuotiaana. Ehdin onneksi käydä hyvästelemässä ja kertomassa, kuinka rakas hän on.

Kuolema sai minut jälleen ajattelemaan sitä, kuinka tärkeä tämä polkumme on. Kuinka paljon vaikutamme toisiin ihmisiin. Se saa jälleen myös ymmärtämään elämän väliaikaisuuden. Kuinka haluan täällä elää? Mitä asioita haluan tavoitella? Mikä on minulle tärkeää? Mitä haluan elämässäni ilmentää? Mitä asioita haluan tuoda ihmissuhteisiini? Mitkä arvot ovat minulle tärkeitä? Kannattaako säästellä sanoja; olet ihana, olet tärkeä, minä rakastan sinua?

 

Vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu, tulee onnea, surua, haasteita, tunnehurrikaaneja, niin tärkeintä olisi muistaa rakastaa itseään. Uskoa siihen, että minä olen kaiken rakkauden arvoinen, olen kaiken vaurauden avoinen, olen kaiken terveyden ja hyvinvoinnin arvoinen. Minun tulisi olla elämäni tärkein ihminen. Jos rakastan itseäni ehdoitta, voinko silloin rakastaa myös toista samalla tavalla? Omista ja toisen haavoista, peloista, suruista ja haasteista huolimatta. Muistaen sen, että minä olen vastuussa omasta toiminnastani, omista prosesseistani ja toinen on vastuussa omistaan. Tuttavani sanoi mielestäni viisaasti;

Rakkaus on tunne, joka tulee ja menee niin kuin muutkin tunteet. Toisena päivänä voit rakastaa valtavasti kumppaniasi, vanhempaasi, ystävääsi ja toisena päivänä voit kokea häntä kohtaan negatiivisia tunteita. Rakkaus on valinta. Että vaikeistakin tunteista huolimatta valitsee tehdä työtä ihmissuhteen eteen ja oman osuutensa.

 

Voiko löytää rauhan ja rakkauden tilan kaiken tunnemylläkän alta? Uskon, että voi. Tunteet tulisi kohdata, käsitellä ja päästää irti. Niin paljon kuin vain voi. Minulle lohtua tuo ajatus, että joku tietää minua paremmin, kuinka tämä elämä etenee. Kykenen työstämään asioita itsessäni ja uskomaan siihen, että asiat järjestyvät aina jollain tavalla ja että jokaisesta kokemuksesta voin oppia jotain. Me emme voi tehdä kuin oman osuutemme ja katsoa, mihin se riittää. Elämä on jatkuvaa irtipäästämistä, hyväksymistä ja luopumista, äärimmillään kuoleman kautta.

AA:ssa yksi tärkein työkalu on tyyneysrukous, joka on  mielestäni valtavan yksinkertainen mutta tehokas;

”Suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

 

Yksi hyvä ohjenuora elämälle on myös; seuraa iloa. Yksinkertainen mutta voimakas ajatus. Mitkä asiat saavat meidät supistumaan ja mitkä laajenemaan? Tätä yritän lähteä seuraamaan yhä tarkemmin omassa elämässäni luottaen siihen, että kaikki menee juuri oikein. Universumi on saanut vapaat kädet ohjatakseen minut polulle, joka on minulle oikea ja jolla voin hyädyntää kaikkea oppimaani ja kokemaani muiden hyödyksi.

Tällaisin ajatuksin tänään täältä mummolasta. Kirjoitan tähän vielä runon, jonka kirjoitin sinä iltana, kun mummo kuoli.

Olit hetken osana aikaa. Sielusi säikeellä kehossasi kiinni. Elit elämän, joka oli sinulle tänne saapuessasi kirjoitettu. Koit sodan, jälleenrakentamisen.

Kunnes saavuit tämän ajan polkusi päähän. Henkäys. Hiljainen huokaus. Ja sielusi pääsi vapaaksi. Pois kehosi kivuista, maallisista murheista. Kaipauksesta.

Lopulta tomuksi muuttuu kehosi, sielusi fyysinen koti. Pääset osaksi luonnon ja elämän suurta kiertoa. Mutta sinun henkesi jatkuu lapsissasi, lastenlapsissasi. Muistoina mielissä, tarinoina, kuvina albumeissa.

Sama päämäärä on meillä kaikilla. Viimeinen kotimme on Rakkaudessa, iättömyydessä. Siellä, jossa ei ole aikaa, ei kärsimystä, ei kipuja. Siellä on vain Rakkaus. Aina ja ikuisesti. Rakkaus.

Nyt on kaikki hyvin. Kipusi ovat poissa. Ikäväsi on poissa. Pääsit lähtemään rakkaasi matkaan. Rakkaan, jonka hopeinen elämänlanka oli katkennut vuosia aiemmin. Ja niin olette jälleen yhdessä. Sinä ja hän, jonka kanssa tällä sielun kierrolla jaoit elämäsi.

Tiedän, että siellä, verhon takana, olette minulle yhä läsnä. Sydämessäni, energiana ympärilläni. Ja kun minun lankani joskus katkeaa, tiedän, että te olette siellä vastassa.

Ja me jatkamme elämän polkuamme niin kauan kuin tarkoitettu on. Suru ottaa osansa, kestää aikansa, kaipaus jää.

Muistammehan elää. Elää tässä ja nyt.

Rakkaudella, Anu

RELATED POSTS

Herättikö ajatuksia, mielipiteitä?