Kirjoitettu facebookiin 14.2.2020
Olen varsinkin kuluneen vuoden aikana pohtinut paljon ihmissuhteita, mukaan lukien ystävyyttä. Minkä kautta toteutamme ystävyyttä, mitä se antaa, mitä kokee itsessään ollessaan jonkun ihmisen kanssa yhteydessä…
Olen joutunut unettomuuden ja uupumuksen vuoksi ns. hyllyttämään ihmissuhteita. Olen joutunut perumaan osallistumiseni moniin kivoihin tapahtumiin ja perumaan tapaamisia, laittamaan tapaamisille ehdon ”tulen jos edellinen yö on ollut kohtuullinen”. Lopuksi jossain vaiheessa totesin, että on parempi ollla sopimatta tapaamisia ollenkaan, jotta niitä ei tarvitse viime metreillä perua.
Aluksi peruuntumiset harmittivat hirveästi mutta tämänkin asian jouduin vain hyväksymään. Ajattelin, että ne ihmiset, jotka vierelläni on tarkoitus pysyä tässä elämänvaiheessa, ymmärtävät ja myös hyväksyvät tilanteeni. En aina jaksa vastata puhelimeen, en aina muista soittaa takaisin, en välttämättä heti jaksa vastata viestiin, en jaksa ottaa yhteyttä.
Olen matkan varrella ymmärtänyt olevani luonteeltani jonkinlainen erakko. Tykkään kyllä nähdä ystäviä ja muita ihmisiä ja käydä välillä tapahtumissa yms. ja silloin, kun olen seurassa, olen sosiaalinen ja pidän keskusteluista ihmisten kanssa. Mutta tehdessäni työtä sosiaalialalla ja ollessani jatkuvasti mukana perheiden, lasten ja nuorten kriiseissä ja ns. puhetyöläisenä, tarvitsen suuren vastapainon hiljaisuudesta ja rauhasta. On päiviä, jolloin tunnen, että en jaksa enää sanoa sanaakaan, en käydä isoissa marketeissa tai muissa paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Ravintoloista puhumattakaan. Viimeisen vuoden aikana erakkopiirteeni on luonnollisesti vahvistunut tämän unettomuuden myötä. Olen toisaalta nauttinut yksinolosta, kaikenlaista omasta puuhastelusta kotona ja hyväksynyt tämän piirteen itsessäni. Olen kärsinyt aiemmin huonosta itsetunnosta ja tehdessäni keikkatyötä eri työpaikoissa, mietin aina, että pitäisikö minun olla sosiaalisempi tai hauskempi tai avoimempi tai huumorintajuisempi tai sitäsuntätä.
Tänä päivänä hyviä ystäviä on itselläni kourallinen. Mutta se riittää. Ystävyyden laatu on tärkeämpää kuin määrä. He ovat jaksaneet olla yhteydessä ja kysellä kuulumisia. Heidän kanssaan koen, että voimme puolin ja toisin jakaa ilot ja surut. Ystävyys on vastavuoroista. Minulle ystävyys tarkoittaa yhteyttä toiseen ihmiseen, se tarkoittaa mahdollisuutta olla toisen kanssa ns. ”paljaana” ilman tuomitsevaisuutta, ylenkatsetta, kateutta, väärinkäytöksiä jne. On myös niitä ystäviä, joiden kanssa harvemmin nähdään tai soitellaan mutta yhteys välillämme säilyy. Kaikista ystävistäni olen kiitollinen. Olen myös kiitollinen tutuista ja tuntemattomista, joilta olen saanut viestien kautta tukea, kannustusta ja rakkautta.
Äärettömän tärkeää on ollut myös perheen tuki. Tiedän, että kaikilla ei esimerkiksi ole vanhempia, joilta saisi tukea ja apua tarvittaessa. Olen kiitollinen myös heistä kuten myös rakkaastani, joka on tullut elämääni aikana, jolloin olen ollut haavoittunut, uupunut ja paljaimmillani. Olen voinut olla rikkinäinen ja käydä läpi tätä omaa prosessiani, jakaa ja näyttää tunteeni. Riittää, että toinen kykenee ne ottamaan vastaan, olemaan läsnä, vieressä, hyväksyy ne puolet minussa. On vahva silloin, kun minä olen heikko. Antaa minun itkeä kainalossa jos itkettää. Antaa minun käydä läpi sen hetkisen tunteeni. Antaa lohdun ja tunteen siitä, että minä selviän. Se riittää. Minä selviän. Päivä kerrallaan.
Aimmin kirjoitin stressistä ja siitä, että erilaiset haitalliset roolimallit sairastuttavat. Olen ollut aikalailla vastuunkantajan ja kiltin roolissa. Olen ottanut paljon vastaan antamatta itsestäni ulos niitä syvimpiä ja kipeimpiä asioita. Koittanut pärjätä itse. Olen oppinut paljon armollisuutta itseäni kohtaan ja pyytämään apua. Oppinut sanoittamaan ulos niitä syvimpiä ajatuksia ja tuntemuksiani, oppinut kertomaan jos jokin asia painaa, mietityttää tai aiheuttaa hankalaa oloa.
Haastaisin jokaisen miettimään elämässään olevia ihmissuhteita. Ovatko ne sinun hyvinvointiasi tukevia, vastavuoroisia, rakkaudellisia, mitä niistä saat ja mitä niihin itse annat? Vai perustuvatko ne läheisriippuvaiseen käyttäytymiseen? Toimitko roska-astiana, neuvonantajana? Onko roolisi ottaa vastaan ystäväsi surut, murheet, keksiä toimenpiteet, antaa vastaukset, hoitaa, huolehtia? Oletteko yhteyksissä vain silloin, kun toisella on kriisejä tai murheita? Vai toimitko kenties itse näin? Millainen olo sinulla on tapaamisen tai puhelun jälkeen? Meillä jokaisella on oikeus ottaa elämäämme ihmisiä, jotka tukevat hyvinvointiamme ja luopua niistä, jotka vievät sitä alaspäin. Jostakin luin lauseen, joka kuului jotenkin näin; näytä minulle ystäväsi niin kerron, millainen olet.
Mielestäni terve ystävyys perustuu luottamukseen, turvallisuuteen olla oma itsensä kaikkinensa, vastavuoroisuuteen, kunnioitukseen. Minun ei tarvitse ystävänä ratkaista toisen ongelmia, antaa neuvoja tai pyyhkiä surua ja murhetta pois. Toisen murheiden ja surujen pois pyyhkiminen (ns. curling) ja neuvojen antaminen tekee toiselle karhun palveluksen. Tunteiden ja elämän tapahtumien läpikäyminen kuuluu jokaisen henkilökohtaiseen kasvu- ja oppimisprosessiin. Jokaisella itsellään on vastuu omasta toiminnastaan elämänsä suhteen. Älä siis ota sitä toiselta pois äläkä itse anna toisille vastuuta omasta elämästäsi. Tämä ei tarkoita, etteikö voisi jakaa toiselle näkemyksensä, kokemuksensa ja mielipiteensä. Ystävyys kestää myös eriävät mielipiteet ja joskus onkin erittäin hyvä, että toinen kykenee asettamaan sen peilin eteesi. Mutta loppujen lopuksi sinun omalle vastuullesi jää, mitä itsellesi otat, mitä jätät.
Tiesitkö, että esimerkiksi luonnonuskontoon perustuvassa wiccalaisuudessa uskotaan, että se mitä kukin lähettää ulos maailmaan, palaa kolminkertaisena lähettäjälleen. Tästä on pääpiirteissään kysymys myös vetovoiman laissa.
Tässä hieman omia ajatuksiani ystävyydestä. Ota tästä itsellesi, mikä sinulla resonoi ja jätä loput tai ole vapaasti eri mieltä🙂.
Kiitos siis ystäville ja iloa ja valoa päivääsi❤️
